Elämä on lahja

Monet aamut täällä ovat olleet sateisia ja aamupäivät pilvisiä. Olemme tehneet vain asioita sisällä ja odottaneet tulevien päivien olevan aurinkoisempia. Välillä on ollut vaikea osata rauhoittua ja nähdä jokaisessa päivässä tarkoitus. Jokaiselle päivälle on omat asiansa. Kaikki tapahtuu aikanaan.

Aika täällä saa kyllä oman kärsivällisyyden ja luottamuksen Jumalan suunnitelmaan kasvamaan ja kehittymään. Jokaisesta päivästä tulee tehdä hyvä eri tavoilla. Näinä sateisina päivänä lepäsimme ja keräsimme voimia tuleviin päiviin. Ideoimme yhdessä. Minä opiskelin. Päivän päätteeksi oli aina hyvä olo, vaikka olisikin ollut "tekemättä mitään" sisällä. Tuntuu, että niinä päivinä Jumala haluaa puhua ja hän haluaa, että me kuuntelemme.

Katumyyntiä: lakanoita ja vaatteita...

Aurinkoinen päivä tuli ja meillä oli heti vuorossa muutama kotivierailu. Suunnitelmana oli käydä Silvian kotona ja yhden toisen perheen luona. Lähdimme lounaan jälkeen ja tiedossa oli pitkä kävelymatka. Olo oli jännittynyt mutta innoissaan, koska saamme kokea taas jotain uutta. Tiedostin myös sen, että vierailut ja käyminen slummissa olisi varmasti pysäyttävä kokemus.

Paikallinen bussi, jossa sisäänheittäjä roikkuu ovella :D

Aloitimme ruuhkaisen kymmenen kaistaisen valtatien ylityksen. Teimme matkan yhdessä kahden seurakuntatyöntekijän ja Silvian kanssa. Olo oli turvallinen ja pääsimme oikeasti slummin ytimeen. Onnistuimme puikkelehtimaan autojen välistä ja sitten kävelimme ihmismassan mukana ja ihmisvirtaa vastaan kohti määränpäätä. Menimme koko ajan syvemmälle slummiin. Ihmisiä, myyntikojuja, ruokakojuja, vaatteita, huonekaluja, partureita ja lapsia. "Musungu, musungu how are you?" kuului monesta suunnasta. Hymyilin, tervehdin ja vilkutin takaisin.

Menimme koko ajan syvemmälle slummiin ja köyhyys lisääntyi. Jotkut ihmiset nukkuivat ja makoilivat omien kojujensa perällä. Lapsia kulki ja leikki kaduilla paljon. Kerrostalojen parvekkeilta kuului lasten huutoa: "mzungu, mzungu!!" Näytti siltä kuin kaikilla olisi ollut pyykkipäivä.

Mitä pidemmälle kävelimme hajun pystyi aistia, pikkuisia kärpäsparvia leijali joka puoella. Yhdessä kojussa roikkui suuri lihakimpale ja miehet huiskuttelivat valtavaa määrää kärpäsiä pois. Maassa oli roskia. Autot ja mopot ajoivat melkein päälle. Niin ihmeellistä ja pysäyttävää. Tämä on näiden ihmisten koti. Ihmiset istuskelivat ja tekivät töitä. Päivä toisensa jälkeen, mikään ei muutu.

Saavuimme portille sivukujalla. Silvian koti ja lapset vastassa. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Koti oli niin pieni että mahduimme juuri istuutumaan sisälle. Koti oli ehkä 5 neliömetriä. Verho jakoin sängyn ja muun alueen. Nurkassa kaasupoltin ruoanlaittioa varten. Vesikanistereita. Hammasharjat. Ovena päivisin verho. En voi käsittää, koska kaikesta tästä huolimatta hän on niin kiitollinen. Hänen lapsillaan on aina ruokaa, he ovat terveitä, heillä on koti ja hänellä työ. Heillä ei ikinä puutu mitään. Rahat kouluun, rahat vuokraan. Jumala pitää huolen. Elämä on heille joka päivä Jumalan lahja ja kaikki mitä heillä on tulee Jumalalta.

Lapset ovat päivisin yksin kotona. Silvia on töissä juuri Jacarandalla eli päivisin meidän kanssamme talolla. Hän kävelee yhteen suuntaan 1h. Lapset Ester 8v ja Ana 5v käyvät koulua ja heidän unelmansa on olla lääkäri ja opettaja. Lasten isä jätti perheen, kun Ana oli vauva. Hän joutui kokea saman kuin monet naiset täällä. Rukoilen heidä puolestaan. Rukoilen heille todella varjelusta ja iloa.

Matkamme jatkui slummialueen toiseen päähän. Alueella asuu yli 800 000 ihmistä eikä alue todellakaan ole laaja. Tämä on vain yksi slummi Nairobin ympärillä. Kaduilla näkyy naisia letittämässä hiuksia, toiset kettävät ruokaa nuotiolla, toiset hoitavat lapsia, toiset istuvat ja juttelevat. Lapset liekkivät ja pienemmät taapertavat. Vauvat tulevat selässä mukana. Miehet istuvat keskenään, kuuntelevat musaa, pelaavat biljardia. Jotkut myyvät asioita, ja toiset keräävät puita tai keittävät ruokaa. Paljon työtä. Me saamme silti paljon katseita, ainoina musunguina.

Kuulemme miten alueella monet käyttävät huumeita ja alkoholia. Huumeita myydään vapaasti kadulla.  Tappeluja ja väkivaltaa on paljon. Kehenkään ei voi luottaa. Katselen ympärilleni ja sydän itkee. Saavuimme toiseen kotiin. Kiipesimme rappuset kadulta ylös. Koti, tervetuloa. Vähän isompi huone n. 8 neliömetriä. Pieni sohva, verhon takana sänky. Puinen rakennus. Puuovi. Minulle se vaikutti puuvajalta. Olimme taas tervetulleita kotiin. Heidän kiitollisuutensa liikuttaa ja kyyneliä on vaikea pidellä.

He eivät häpeile kotiaan. Se on heille rakas ja he ovat siitä kiitollisia. Minun on välillä vaikea olla. Mietin omaa kotia tai edes huonettani. En voi valittaa. Sydän särkyy. Koko elämä heillä riippuu Jumalassa. Perheessä on äiti ja kolme lasta. Mies lähtenyt. Talon äiti pesee pyykkiä työkseen. Aina ei ole töitä. Lapset käyvät koulua. Välillä on vaikea maksaa vuokraa ja koulumaksuja, mutta Jumala pitää huolen. He rakastavat Jumalaa ja luottavat Häneen täysin. Rukoilemme. Juttelemme. Kerroin heille kuinka kiitollisia ja siunattuja myös me olemme, että saamme olla täällä. Jumala toi meidät tänne ja johdatti meidät tapaamaan. Kerroin kuinka jätin kaiken hetkeksi ja lähdin tänne heidän luokseen. Tilanteeni puhutteli myös heitä. On ihana osoittaa ihmisille, että olen tavallinen nuori, jolla ei ole vielä ammattia tai paljon muutakaan annettavaa. Olen tullut tänne, koska Jumala on johdattanut. Olen tullut tänne siunaamaan, osoittamaan Taivaan Isän rakkautta ja oppimaan itse. En pysty itse paljoon!

Aikani täällä on merkityksellinen, sen tiedän. Kykenemättömyyden tunne hajottaa. En voi auttaa heitä, näitä ihmisiä ja lapsia. Kaiken mitä voin antaa on usko Jumalaan ja luotto Häneen. Rukous ja siunaus on kaikki mitä minulla on antaa. (Apt 3:6, Matt 6:33) Jumalan, Taivaan Isän rakkaus ja huolepito on ainut ja varma toivo. Perheet jäivät ikuisesti mieleen. Esimerkkinä minulle <3

Kävellessäni näin koko ajan katukuvaa syvemmälle, halusin nähdä ihmisten sisälle. Ajatellessani ja nähdessäni lapsia, tyttöjä ja naisia sekä miehiä nojailemassa seinää vasten. En voinut olla miettimättä miten pahoja asioita siellä tapahtuu niin päivällä kuin illan pimentyessä. Se sai minut niin surulliseksi ja jopa vihaiseksi. Miksi maailma on näin paha? Miksi nämä joutuvat elämään näin päivästä toiseen? Ovatko lapset turvassa? Entä naiset ja äidit? Mikä on miesten asema ja tehtävä?

Sitten mä tulen kotiin, jossa jokainen huone majoittaisi perheen. Miksi? Tekee niin pahaa. Itkua ei voi välttää. Sydän itkee näiden ihmisten puolesta. Jätän kaiken Jumalalle! <3 Voin vain hymyillä, kohdata jokaisen lapsen ja ihmisen Jumalan rakkaudella. Siunata.

Tunne, mikä minulla oli slummissa oli todella raskas. Tunnelma oli surullinen, ihmiset jotenkin toivottomia. Sen toivottomuuden ja pahan olon pystyi aistia. Lapset olivat omissa oloissaan, ujoja ja useimmat jopa apaattisia. Jotkut heistä tulivat silti iloisesti tervehtimään. Perheet ovat rikkinäisiä. Ihmiset ovat rikkinäisiä. En ymmärtänyt tai tiedostanut tuskaa ja sitä tunnetta, joka sisälläni oli, niin hyvin kuin vasta toisena päivänä, kun menimme YWAM:in tiimin kanssa vierailulle toiseen päähän kaupunkia.

Matatussa

Tältä näyttää matatu, minibusseja, jotka ovat mielenkiintoisessa kunnossa.
Nämä todellakin ajetaan loppuun asti.

Menimme sinne paikallisella matatu minibussilla ensimmäistä kertaa. Matka oli hauska. Elämä siellä puoeln kaupunkia oli hyvin yksinkertaista ja maisema ja elämä samanlaista kuin slummissa, mutta joku oli eri tavalla. Tunnelma oli vapautuneempi, ihmiset iloisia lapset suorastaan juoksivat syliin. Katsoessani ympärilleni en tuntenut niin suurta tuskaa ja surua. Ihmiset olivat onnellisempia. Tunne kävellessäni siellä oli todella erilainen.

Uskon, että siellä perheet voivat paremmin, koska siellä alueella monet ihmiset uskovat Jumalaan ja rukoilevat. Sen pystyi aistia. Tämä oli herättävä kokemus. Miten tunnemaailma voi olla niin erinlainen kahdessa eri paikassa. Vierailimme yhden Jacarandan ttöntekijön kotona yhdessä YWAM:in tiimin kanssa, joka on täällä meidön kanssa seuraavat kolme viikkoa. Koti oli täynnä rakkautta, kaikesta menneestä huolimatta. Ihanaa <3

Tämä viikko piti sisällään tosi raskaita tunteita. Monia itkuja ja tuskailuja Jumalan puoleen. Samalla päivät olivat todella opettavaisi ja sisäisesti muokkaavia. Tätäkin oli vaikea kirjoittaa, koska kaikkea tunnemaailmaa ja viestiä, jonka haluaisin välittää, ei vain pysty. Vähintään tämä auttaa itseäni käsittelemään asioita ja avaa uusia asioita mieleni ja sydämeni pohjalta.

Olen todella kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja
mitä olen saanut kokea, nähdä ja oppia!